Zinen kuolinjulistus on synnyttänyt jonkin verran keskustelua, hämmennystä ja kysymyksiä. Myös julistamaani verkkolehtien kuolemaa on kritisoitu esimerkiksi tässä blogissa varsin asialliseen tapaan.
Oma näkemykseni verkkolehtien heikentyneestä tarpeesta ja asemasta kumpuaa tilastoihin ja lukijakäytöksen muutokseen, jota oli varsin helppo seurata Rokkizine-lehteä tehdessä. Verkkolehtien kultavuodet olivat mielestä joskus 2005-2007, jolloin päivittäisiä kävijöitä riitti ja kilpailu ei vielä ollut nykyisellä tasolla. Kilpailulla en viittaa pelkästään muihin nettilehtiin, vaan koko verkon tietovirtaan, joka on kehittynyt viimeisen kahden vuoden aikana huimasti.
Enkä missään nimessä sano, etteikö "perushaastatteluille" ole jossain kohtaa tilausta. Kuten jo omassa tekstissäni mainitsin, Rokkizinen parhaat onnistumiset on olleet nimenomaan haastatteluja, kun ne on tehty sellasista artisteista, ketkä eivät muuten pääse esiin tietovirrassa. Näitä aiomme tehdä tänne sivuille myös jatkossa. Ei tämä ”blogi-formaatti” poissulje mitään.
Rokkizinen touhu vaan meni kokoajan entistä enemmän siihen, että kun ison (indie tai major) lafkan maailmaa kiertävä bändi saapui Suomeen, me oltiin siellä haastattelemassa. Samassa haastisjonossa oli Sue, Rumba, Lammaszine ja jokumuuzine. Haastikset sisälsi about samat kysymykset ja vastaukset. Tai vastaavasti joltain meidän kanssa paljon tekemisissä olleelta lafkalta tuli uusi julkaisu ja me tehtiin siitä haastis - samaan aikaan samasta bändistä oli 10 muussakin forumissa jotain juttua. Näiden juttujen lukijamäärät tippuivat kuukausittain. Myös internetissä kysynnän ja tarjonnan laki toimii ihan normaalisti. Jos yhdestä bändistä on 1 haastattelu - sille on kysyntää. Jos artistista on 10 haastattelua, 2 skabaa ja 16 levyarviota – lukijat pirstailoituvat ja hakevat mieluummin tiedon tiivistetysti vaikkapa artistin omasta Facebook-feedistä.
Verkkolehti formaattina ei ole tuhoon tuomittu, mutta sitä on pakko kehittää johonkin suuntaan. Tekijöille on löydyttävä joku vastine niistä viikottain uhrattavista useista tunneista, jota lehden pyörittäminen vaatii. Viime vuosina työtaakka on lisääntynyt ja vastikkeet vähentyneet. Kehitys on ongelmallinen.
Uutisia piti lisätä kokoajan, jotta sivusto vaikutta eläväiseltä. Levyjä tuli meidän toimistolla arvioitavaksi sata viikossa ja sähköposti oli kokoajan tukossa pyynnöistä tehdä tämä tai tuo juttu. Jos sen urakan joku pystyy puhtaalla omatunnolla ja yöuniaan menettämättä tekemään, niin mikäs siinä. Itselleni ainakin tuotti vaikeuksia jättää johonkin sähköpostiin vastaamatta. Varsinkin kun sen oli suoraan kohdistettu minulle ja pyydetti minun nimelläni kommenttia vaikkapa 2 kuukautta sitten meille saapuneesta levystä. Kahden kuukauden jälkeen tuo levy oli peittynyt levyvuoren uumeniin, enkä enää muistanut mistä oli kyse.
Enkä myöskään halua enää kertaakaan heittää levyjä roskiin. Nimenomaan levyjä – läjäkaupalla. Artisti on ensin käyttänyt viimeiset rahansa levyjen painamiseen ja pistänyt yhden kappaleen hyväntahtoisesti meille postiin. Levytulvan takia meillä ei usein riittänyt resurssit minkäännäköiseen kiitokseen tästä. Kylmää. Musiikki alkaa tuntua työtaakalta. Sitä ei varmasti kukaan halua?
Haettiin myös useaan otteeseen uusia kirjoittajia Zineen, jotta oltaisiin saatu työtaakkaa jaettua useammalle henkilölle. Muutama tyyppi kävi tekemässä pari juttua, mutta totesivat, että haluavat käyttää aikansa johonkin muuten kuin tietokoneella tekstejä naputellen. He eivät saaneet panoksestaan riittävää vastinetta. Vielä 2005 vuonna vastineeksi riitti hyvin sen arvostellun levyn saaminen omaan hyllyyn. Nykyään niitä ei enää edes haluta hyllyyn, vaan musiikkia kuunnellaan mieluummin digitaalisena - ilmaiseksi.
Veikkaanpa, että samanlaisten ongelmien kanssa painivat mainiota punkbands.com nettisivua jo 11 vuotta ylläpitäneet tahot, kun laittoivat domainin ja verkkosivut myyntiin alkuvuodesta.
torstaina, lokakuuta 21, 2010
perjantaina, lokakuuta 15, 2010
Verkkolehti on kuollut – Rokkizinen toimintaformaatti muuttuu
Joku teistä vielä Rokkizineä seuraavista on ehkä saattanut huomata viimeisten kahden vuoden aikana kokoajan laskevan käyrän meidän julkaisemien juttujen määrässä. Rokkizine on huomannut samalla ajanjaksolla ison tiputuksen lukijoidemme aktiivisuudessa. Mitä tapahtui mennävuosien tiukoille väännöille levyarvosteluissa tai kovalle kritiikille, jossa muistutitte meitä vaikkapa festivaaliraporttien puutteellisuudesta? Voin vastata omaan kysymykseeni teidän puolestanne: evoluutio tapahtui.
Internetkäyttäjien tottumukset ovat muuttuneet voimakkaasti lisääntyvän tarjonnan sekä parempien ja laajemmin koko maailman kattavien nettiyhteyksien myötä kohti tilanne, jossa ihminen haluaa haravoida tietovirrasta vain ne asiat, jotka juuri häntä kiinnostavat. Enää ei jakseta avata tietokoneen käynnistyksen yhteydessä 10 eri internet-sivua, vaan pyritään keräämään kaikki toivottu tieto yhdelle sivustolle, kuten iGoogleen tai Facebookiin.
Vielä vuonna 2008 me onnistuimme usein olemaan ensimmäinen taho joka raportoi vaikkapa jonkin kiinnostavan ulkomaantähden keikasta Suomeen. Saimme siitä palautetta jopa keikkajärjestäjiltä, jotka halusivat saada itse tiedottaa järjestämistään keikoista. Nykyään tuo sama tieto leviää jo ennen verkkolehtiä asiasta kiinnostuneiden ihmisten tietovirtaan asiasta tiedottavien yksityishenkilöiden kautta. Yhden ihmisen facebook-status leviää äkkiä artistin facebook-profiiliin ja sieltä kaikkien tietoon. Tämä sama pätee kaikkiin muihinkin musiikkiuutisiin. Niiden päätyessä lehteen, ne eivät usein enää ole uutisia – enemmänkin vahvistuksia.
Olemme myös onnistuneet julkaisemaan lähes 7-vuotisen historiamme aikana useita artikkeleita, jotka ovat keränneet useita kymmeniä tuhansia silmäpareja. Olimme ja olemme näköjään edelleen oikeastaan ainoa lehti, joka on haastatellut vuonna 2007 kovassa nosteella ollutta Julma Henriä. Tuo juttu keräsi useita kymmeniä tuhansia lukijoita. Tänä vuonna tehty juttu The Dwyerssista on ainoita laatuaan, vaikka bändi on kiistatta kovassa nosteessa. Valitettavasti tällaisten tarinoiden prosentuaalinen osuus vuosittaisista jutuista on hävittävän pieni. Useat haastattelut on tehty levy-yhtiöiden pyynnöstä, hyvin onnistuneen promokamppiksen johdosta tai artistin Suomen keikkaan liittyen – samoista syistä jutun ovat tehneet myös useat muut media verkossa ja paperilla. Siihenhän artistin tai keikan tiedottaja pyrkii - mahdollisimman laajaan peittoon verkossa.
Tuollaiset artikkelit peruskysymyksillä eivät oikeasti kiinnosta ketään. Ei edes niiden kirjoittajaa. Musiikkia, artisteja, haastatteluja ja niiden tekijöitä on vaan nykyään aivan liikaa. On todella vaikeaa saada ihminen pysymään yhdellä internet-sivulla edes 10 sekuntia. On myös vaikea saada musiikin parissa toimiva ihminen kuuntelemaan uutta artistia edes 10 sekuntia. Perseestä? Kyllä. Realismia? Kyllä.
Verkkolehti on tänä päivänä poikkeuksetta harrastustoimintaa. Digitaalisen mainoksen tulot ovat naurettavan pieniä verrattuna paperimainokseen, vaikka hyöty on useilla mittareille huomattavasti suurempi. Harrastustoiminta vaatii intoa - oli kyseessä sitten urheilu, musiikin tekeminen tai musiikkilehden toimitus. Oltiin nuoria poikia kun aloitettiin tämä homma. Pekka ei ollut edes täysi-ikäinen. Silloin oli hyvää aikaa näppäillä uutisia ja kuunnella uutta musiikkia päivittäin. Koitapa samaa päiväduunin ja muiden harrastusten lomassa.
Kuten tekstin sävystä on varmasti jo käynyt kaikille selväksi, Rokkizinen jatkaminen tässä muodossa ei tule kyseeseen, koska emme enää saa tästä mitään vastineeksi. Enkä viittaa nyt rahaan tai materiaaliseen hyötyyn, mikä tietysti näin 2000-luvulla tulee ihmisellä ensimmäisenä mieleen. Sillä ei ole koskaan ollut meille erityisen suurta merkitystä. Olemme pyrkineet aina nollatulokseen ja käyttäneet kaikki mahdolliset tulot lehden kehittämiseen tai musiikin rikastamiseen esimerkiksi keikkoja järjestämällä. On toki totta, että monille meistä verkkolehtien toimittajista iso palkinto tehdystä työstä olivat ne omaan hyllyyn päätyneet CD-levyt tai ilmaiseksi koetut keikat. Harmi vaan, että CD-levyt ovat kokeneet inflaation, levy-yhtiöt toimittavat entistä enemmän digitaalisia promoja ja hyviä, meidän genren keikkoja on Suomessa kymmenenkertainen määrä vuoteen 2005 verrattuna. Tuntuu jopa hieman painostavalta, että niihin kaikkiin olisi syytä ehtiä, kun vielä muutama vuosi takaperin jokaista keikkaa odotti kuin nousevaa aurinkoa.
Materia on silti vain toissijainen syy motivaation hiipumiseen. Väitän, että ainakin allekirjoittaneelle ja Pekalle, vielä tärkeämpää on ollut henkinen pääoma, jota kehittämällä tätä projektia puskettiin eteenpäin menneet vuodet. Aivan samalla tavalla, kun urheilija urheilee kehittääkseen itseään tai tehdäkseen maaleja, me halusimme oppia uusia asioita musiikista, tutustua ihmisiin ja tehdä maaleja eli hyviä juttuja niistä kiinnostuneille lukijoille.
Maaleja aiomme tehdä jatkossakin, mutta täysin omilla ehdoillamme. Standardihaastattelun tai mitäänsanomattoman bändin arvostelun sijaan tulevaisuudessa toimintamme perustuu enemmän blogi-tyyppiseen ulosantiin, jossa jaamme omia näkemyksiämme musiikkibisneksen tuoreista ilmiöistä – olivat ne sitten bändejä, levyjä, uusia tuoteformaatteja, ihmisiä tai käytösmalleja. Rokkizine ei kuole, mutta toimintaformaatti muuttuu.
Internetin kehitystä ei voida tai haluta pysäyttää. Mieluummin hyppäämme kelkkaan ja etenemme sen nykyvaatimusten mukaisesti.
Uusiin haasteisiin hyökäten,
Rokkizinen ex-pojat, Ailamo & Pessi
Internetkäyttäjien tottumukset ovat muuttuneet voimakkaasti lisääntyvän tarjonnan sekä parempien ja laajemmin koko maailman kattavien nettiyhteyksien myötä kohti tilanne, jossa ihminen haluaa haravoida tietovirrasta vain ne asiat, jotka juuri häntä kiinnostavat. Enää ei jakseta avata tietokoneen käynnistyksen yhteydessä 10 eri internet-sivua, vaan pyritään keräämään kaikki toivottu tieto yhdelle sivustolle, kuten iGoogleen tai Facebookiin.
Vielä vuonna 2008 me onnistuimme usein olemaan ensimmäinen taho joka raportoi vaikkapa jonkin kiinnostavan ulkomaantähden keikasta Suomeen. Saimme siitä palautetta jopa keikkajärjestäjiltä, jotka halusivat saada itse tiedottaa järjestämistään keikoista. Nykyään tuo sama tieto leviää jo ennen verkkolehtiä asiasta kiinnostuneiden ihmisten tietovirtaan asiasta tiedottavien yksityishenkilöiden kautta. Yhden ihmisen facebook-status leviää äkkiä artistin facebook-profiiliin ja sieltä kaikkien tietoon. Tämä sama pätee kaikkiin muihinkin musiikkiuutisiin. Niiden päätyessä lehteen, ne eivät usein enää ole uutisia – enemmänkin vahvistuksia.
Olemme myös onnistuneet julkaisemaan lähes 7-vuotisen historiamme aikana useita artikkeleita, jotka ovat keränneet useita kymmeniä tuhansia silmäpareja. Olimme ja olemme näköjään edelleen oikeastaan ainoa lehti, joka on haastatellut vuonna 2007 kovassa nosteella ollutta Julma Henriä. Tuo juttu keräsi useita kymmeniä tuhansia lukijoita. Tänä vuonna tehty juttu The Dwyerssista on ainoita laatuaan, vaikka bändi on kiistatta kovassa nosteessa. Valitettavasti tällaisten tarinoiden prosentuaalinen osuus vuosittaisista jutuista on hävittävän pieni. Useat haastattelut on tehty levy-yhtiöiden pyynnöstä, hyvin onnistuneen promokamppiksen johdosta tai artistin Suomen keikkaan liittyen – samoista syistä jutun ovat tehneet myös useat muut media verkossa ja paperilla. Siihenhän artistin tai keikan tiedottaja pyrkii - mahdollisimman laajaan peittoon verkossa.
Tuollaiset artikkelit peruskysymyksillä eivät oikeasti kiinnosta ketään. Ei edes niiden kirjoittajaa. Musiikkia, artisteja, haastatteluja ja niiden tekijöitä on vaan nykyään aivan liikaa. On todella vaikeaa saada ihminen pysymään yhdellä internet-sivulla edes 10 sekuntia. On myös vaikea saada musiikin parissa toimiva ihminen kuuntelemaan uutta artistia edes 10 sekuntia. Perseestä? Kyllä. Realismia? Kyllä.
Verkkolehti on tänä päivänä poikkeuksetta harrastustoimintaa. Digitaalisen mainoksen tulot ovat naurettavan pieniä verrattuna paperimainokseen, vaikka hyöty on useilla mittareille huomattavasti suurempi. Harrastustoiminta vaatii intoa - oli kyseessä sitten urheilu, musiikin tekeminen tai musiikkilehden toimitus. Oltiin nuoria poikia kun aloitettiin tämä homma. Pekka ei ollut edes täysi-ikäinen. Silloin oli hyvää aikaa näppäillä uutisia ja kuunnella uutta musiikkia päivittäin. Koitapa samaa päiväduunin ja muiden harrastusten lomassa.
Kuten tekstin sävystä on varmasti jo käynyt kaikille selväksi, Rokkizinen jatkaminen tässä muodossa ei tule kyseeseen, koska emme enää saa tästä mitään vastineeksi. Enkä viittaa nyt rahaan tai materiaaliseen hyötyyn, mikä tietysti näin 2000-luvulla tulee ihmisellä ensimmäisenä mieleen. Sillä ei ole koskaan ollut meille erityisen suurta merkitystä. Olemme pyrkineet aina nollatulokseen ja käyttäneet kaikki mahdolliset tulot lehden kehittämiseen tai musiikin rikastamiseen esimerkiksi keikkoja järjestämällä. On toki totta, että monille meistä verkkolehtien toimittajista iso palkinto tehdystä työstä olivat ne omaan hyllyyn päätyneet CD-levyt tai ilmaiseksi koetut keikat. Harmi vaan, että CD-levyt ovat kokeneet inflaation, levy-yhtiöt toimittavat entistä enemmän digitaalisia promoja ja hyviä, meidän genren keikkoja on Suomessa kymmenenkertainen määrä vuoteen 2005 verrattuna. Tuntuu jopa hieman painostavalta, että niihin kaikkiin olisi syytä ehtiä, kun vielä muutama vuosi takaperin jokaista keikkaa odotti kuin nousevaa aurinkoa.
Materia on silti vain toissijainen syy motivaation hiipumiseen. Väitän, että ainakin allekirjoittaneelle ja Pekalle, vielä tärkeämpää on ollut henkinen pääoma, jota kehittämällä tätä projektia puskettiin eteenpäin menneet vuodet. Aivan samalla tavalla, kun urheilija urheilee kehittääkseen itseään tai tehdäkseen maaleja, me halusimme oppia uusia asioita musiikista, tutustua ihmisiin ja tehdä maaleja eli hyviä juttuja niistä kiinnostuneille lukijoille.
Maaleja aiomme tehdä jatkossakin, mutta täysin omilla ehdoillamme. Standardihaastattelun tai mitäänsanomattoman bändin arvostelun sijaan tulevaisuudessa toimintamme perustuu enemmän blogi-tyyppiseen ulosantiin, jossa jaamme omia näkemyksiämme musiikkibisneksen tuoreista ilmiöistä – olivat ne sitten bändejä, levyjä, uusia tuoteformaatteja, ihmisiä tai käytösmalleja. Rokkizine ei kuole, mutta toimintaformaatti muuttuu.
Internetin kehitystä ei voida tai haluta pysäyttää. Mieluummin hyppäämme kelkkaan ja etenemme sen nykyvaatimusten mukaisesti.
Uusiin haasteisiin hyökäten,
Rokkizinen ex-pojat, Ailamo & Pessi
maanantaina, elokuuta 02, 2010
Haastattelussa: The Dwyers
Kotimaiseen punk-eliittiin kovaa vauhtia kaahaava The Dwyers on ahkerasta keikkailustaan huolimatta monelle vielä varsin tuntematon porukka. Vaikka debyyttilevy Gas Station Masturbation sai mediassa varsin mainion vastaanoton, ei näistä turkulaisista ole vielä juurikaan tehty juttuja lehtien palstoille. Rokkizine päätti tarttua toimeen ja otti bändin piinapenkkiin Ilosaarirockin Töminä-klubilla esitetyn keikan jälkeen.
Ainoa asia, joka tuntuu olevan kaikilla tiedossa The Dwyerssista, on sen jonkin asteinen yhteys jo pidemmän aikaa suosiota punk-piireissä nauttineeseen The Heartburns -yhtyeeseen. Myös kotikaupunki Turku mainitaan useissa arvosteluissa, mutta siinäpä se.
Totuus on siis yksiselitteisesti se, että The Dwyersia vuonna 2007 perustamassa olleet Anttoni, Järppä ja Doni soittivat aikaisemmin The Heartburnssissä. Itse asiassa tuolla kokoonpanolla The Heartburns äänitti debyytti- ja nimikkoalbuminsa joskus vuonna 2005. Levy julkaistiin vuonna 2006 Fullhouse Recordsin johdosta ja tässä vaiheessa Heartburnsin nokkamies Teemu oli jo ehtinyt vaihtaa kaupunkia Turusta Helsinkiin ja samalla bändin ympärillään. The Heartburns jatkoi toimintaansa uudella kokoonpanolla Helsingissä ja sen entiset soittajat, siis nykyiset The Dwyerssit, jäivät kotikaupunkiinsa toimettomiksi.
Sen jälkeen Anttoni tapasi Eemelin yhteisen työpaikan röökihuoneessa ja pyysi soittohommiin mukaan. Ennen The Dwyerssin perustamista, Anttoni, Eemeli ja Järppä soittivat mm. Hellhound Frenzyssä, jonka joku saattaa muistaa juuri vuosilta 2005-2007. Sittemmin tuossa Turku-Heartburnssissä kitaraa soitellut Doni pyysi vanhat soittokaverinsa treenikämpälle soittelemaan porukan vanhoja punk-suosikkeja kuten Descendentsiä ja siitä se The Dwyerssin tarina sitten oikeastaan vasta alkaakin.
Vaikka aihe on The Dwyerssin näkökulmasta jo varsin turhauttava, tuo yhteinen historia The Heartburnssin kanssa kuuluu jossain määrin luonnollisesti edelleen The Dwyersin nykymusiikissa. Eemeli kertoo hyvän vertailuesimerkin New Yorkista, jossa vaikkapa Velvet Underground, Loui Reed, David Bowie ja Iggy Pop kaikki liittyivät toistensa uraan ja soundiin jollain tapaa. He kuuntelivat samankaltaista musiikkia ja imivät samoja vaikutteita. Ei siis ole mikään yllätys, että Dwyerssiä varsin usein halutaan verrata Heartburnssiin. Toisaalta Dwyersin näkyvin ja kuuluvin kasvo, Eemeli, ei ole koskaan soittanut tai ollut missään yhteyksissä Heartburnssiin.
Haastattelutilanteesta entistä herkullisemman teki se seikka, että tällä Töminan keikalla ulkomailla ollutta Dwyers-kitaristi Mirkoa paikkasi juuri muun muassa The Heartburnssistä tuttu Lasse, joka oli myös haastattelutilanteessa mukana. Lasse löytääkin oman bändinsä ja Dweyrssin kappeleista selkeistä eroavaisuuksia kuten laulun käyttö: ”Dwyersin kappaleet perustuvat aina kahden lead-laulajan käyttöön, joka tuo niihin aina omanlaisensa sovituksen ja rakenteen. Tietysti asenne ja soundit ovat samankaltaisen historian vuoksi vastaavia.”
Siinä se nyt on. The Dwyersin suhde The Heartburnssiin melko yksiselitteisesti. Eiköhän jätetä kysymykset tästä aiheesta jatkossa esittämättä?
RÖÖKIKOPISTA ROKKIHOMMIIN
Sitten asiaan. The Dwyers nimi on peräisin sieltä samasta röökihuoneesta, jossa Eemeli ja Anttoni tapasivat. Dwyer-teksti löytyi siis työpaikalta ja punk-hengessä perään lisättiin vain s-liite ja nimi oli kunnossa. Genre valikoitui bändille varsin luonnollisesti.. Vaikka Eemelin soittohistoriasta löytyy myös progea ja bluesia, toimivat hänen mukaansa Anttoni ja Järppä pitkän linjan punk-miehinä hyvinä suodattimina, jos Eemeli on joskus yrittänyt tuoda treeneihin jotain liian monimutkaista. Viidestätuhannesta ideasta valitaan ainoastaan parhaat käyttöön yhteisvoimin. Bändi ei oikeastaan koskaan ole luokitellut itseään mihinkään selkeään lokeroon, vaikka kuulijat ja media sen toki ovatkin tehneet. Ajatuksena oli vaan soittaa nopeita ja rehellisiä biisejä, joissa on munaa. Ei biisien tekeminen ole mitään rakettitiedettä, vaikka siihenkin bändin alkuperäisellä kokoonpanolla olisi ollut jotain lahjoja – alkuperäinen kitaristi Doni nimittäin jätti bändin pari vuotta sitten ja lähti ulkomaille ainakin tarinan mukaan ”jonkin sortin raketinrakennus projektiin”. Tilalle napattiin mm. Kakkahätä-77:stä tuttu Mirko, joka täytti paikan vaatimukset: osasi soittaa kitaraa ja laulaa.
Vaikka bändi näyttäytyy lavalla nelimiehisenä, voidaan yhtyeestä oikeastaan puhua viisikkona, sillä kappaleiden lyriikoiden luomisprosessissa isona apuna Eemelille on bändin toiminnassa muutenkin vahvasti mukana oleva Aksu. Nykypäivänä harvalla yhtyeellä tällaista erillistä tekstinkirjoittaja-apua tapaakaan. Teksteissä ei haluta olla mitenkään poliittisia tai muutenkaan liian syvällisiä. Niihin käytetään paljon aikaa ja voimia, mutta päällimmäisenä tarkoituksena on saada kappaleeseen hyvin osuvat ja sointuvat sanoitukset, eikä toimivien tarinoiden merkitystä väheksytä. Varsinkin Eemelistä sanoitusten tärkeys huokuu ja mies kertoo sanoitusprosessista innoissaan.
Ensimmäisen demonsa Dweyrs teki Eemelin mukaan ilman isompaan itseluottamusta omaan toimintaansa. Biisit laitettiin nettiin kavereiden kuunneltavaksi ja yllättäen Psychedelica Recordsin Meistamo otti ukkoihin yhteyttä ja halusi julkaista biisit seiskatuumaisena – sellaisenaan.
Hyvä vastaanotto tuli koko porukalle isona yllätyksenä ja seiskan julkaisun jälkeen keikkaa alkoi ilmestyä ympäri Suomea. Punk-piirit ottivat bändin hyvin vastaan ja Eemeli haluaakin antaa osan kiitoksesta juuri tuolle porukalle, joka vuoden jokaisena viikonloppuna järjestää kekkereitä ympäri Suomen piittaamatta juurikaan rahasta, vaan pääpainona on hyvä meininki ja ystävien näkeminen.
Seuraavana tavoitteena bändillä on kakkosalbumin teko. Sitä odotellaan ainakin Zinen toimituksessa vesi kielellä.
Kiitos.
Myspace.com/thedwyersmusic/
Ainoa asia, joka tuntuu olevan kaikilla tiedossa The Dwyerssista, on sen jonkin asteinen yhteys jo pidemmän aikaa suosiota punk-piireissä nauttineeseen The Heartburns -yhtyeeseen. Myös kotikaupunki Turku mainitaan useissa arvosteluissa, mutta siinäpä se.
Totuus on siis yksiselitteisesti se, että The Dwyersia vuonna 2007 perustamassa olleet Anttoni, Järppä ja Doni soittivat aikaisemmin The Heartburnssissä. Itse asiassa tuolla kokoonpanolla The Heartburns äänitti debyytti- ja nimikkoalbuminsa joskus vuonna 2005. Levy julkaistiin vuonna 2006 Fullhouse Recordsin johdosta ja tässä vaiheessa Heartburnsin nokkamies Teemu oli jo ehtinyt vaihtaa kaupunkia Turusta Helsinkiin ja samalla bändin ympärillään. The Heartburns jatkoi toimintaansa uudella kokoonpanolla Helsingissä ja sen entiset soittajat, siis nykyiset The Dwyerssit, jäivät kotikaupunkiinsa toimettomiksi.
Sen jälkeen Anttoni tapasi Eemelin yhteisen työpaikan röökihuoneessa ja pyysi soittohommiin mukaan. Ennen The Dwyerssin perustamista, Anttoni, Eemeli ja Järppä soittivat mm. Hellhound Frenzyssä, jonka joku saattaa muistaa juuri vuosilta 2005-2007. Sittemmin tuossa Turku-Heartburnssissä kitaraa soitellut Doni pyysi vanhat soittokaverinsa treenikämpälle soittelemaan porukan vanhoja punk-suosikkeja kuten Descendentsiä ja siitä se The Dwyerssin tarina sitten oikeastaan vasta alkaakin.
Vaikka aihe on The Dwyerssin näkökulmasta jo varsin turhauttava, tuo yhteinen historia The Heartburnssin kanssa kuuluu jossain määrin luonnollisesti edelleen The Dwyersin nykymusiikissa. Eemeli kertoo hyvän vertailuesimerkin New Yorkista, jossa vaikkapa Velvet Underground, Loui Reed, David Bowie ja Iggy Pop kaikki liittyivät toistensa uraan ja soundiin jollain tapaa. He kuuntelivat samankaltaista musiikkia ja imivät samoja vaikutteita. Ei siis ole mikään yllätys, että Dwyerssiä varsin usein halutaan verrata Heartburnssiin. Toisaalta Dwyersin näkyvin ja kuuluvin kasvo, Eemeli, ei ole koskaan soittanut tai ollut missään yhteyksissä Heartburnssiin.
Haastattelutilanteesta entistä herkullisemman teki se seikka, että tällä Töminan keikalla ulkomailla ollutta Dwyers-kitaristi Mirkoa paikkasi juuri muun muassa The Heartburnssistä tuttu Lasse, joka oli myös haastattelutilanteessa mukana. Lasse löytääkin oman bändinsä ja Dweyrssin kappeleista selkeistä eroavaisuuksia kuten laulun käyttö: ”Dwyersin kappaleet perustuvat aina kahden lead-laulajan käyttöön, joka tuo niihin aina omanlaisensa sovituksen ja rakenteen. Tietysti asenne ja soundit ovat samankaltaisen historian vuoksi vastaavia.”
Siinä se nyt on. The Dwyersin suhde The Heartburnssiin melko yksiselitteisesti. Eiköhän jätetä kysymykset tästä aiheesta jatkossa esittämättä?
RÖÖKIKOPISTA ROKKIHOMMIIN
Sitten asiaan. The Dwyers nimi on peräisin sieltä samasta röökihuoneesta, jossa Eemeli ja Anttoni tapasivat. Dwyer-teksti löytyi siis työpaikalta ja punk-hengessä perään lisättiin vain s-liite ja nimi oli kunnossa. Genre valikoitui bändille varsin luonnollisesti.. Vaikka Eemelin soittohistoriasta löytyy myös progea ja bluesia, toimivat hänen mukaansa Anttoni ja Järppä pitkän linjan punk-miehinä hyvinä suodattimina, jos Eemeli on joskus yrittänyt tuoda treeneihin jotain liian monimutkaista. Viidestätuhannesta ideasta valitaan ainoastaan parhaat käyttöön yhteisvoimin. Bändi ei oikeastaan koskaan ole luokitellut itseään mihinkään selkeään lokeroon, vaikka kuulijat ja media sen toki ovatkin tehneet. Ajatuksena oli vaan soittaa nopeita ja rehellisiä biisejä, joissa on munaa. Ei biisien tekeminen ole mitään rakettitiedettä, vaikka siihenkin bändin alkuperäisellä kokoonpanolla olisi ollut jotain lahjoja – alkuperäinen kitaristi Doni nimittäin jätti bändin pari vuotta sitten ja lähti ulkomaille ainakin tarinan mukaan ”jonkin sortin raketinrakennus projektiin”. Tilalle napattiin mm. Kakkahätä-77:stä tuttu Mirko, joka täytti paikan vaatimukset: osasi soittaa kitaraa ja laulaa.
Vaikka bändi näyttäytyy lavalla nelimiehisenä, voidaan yhtyeestä oikeastaan puhua viisikkona, sillä kappaleiden lyriikoiden luomisprosessissa isona apuna Eemelille on bändin toiminnassa muutenkin vahvasti mukana oleva Aksu. Nykypäivänä harvalla yhtyeellä tällaista erillistä tekstinkirjoittaja-apua tapaakaan. Teksteissä ei haluta olla mitenkään poliittisia tai muutenkaan liian syvällisiä. Niihin käytetään paljon aikaa ja voimia, mutta päällimmäisenä tarkoituksena on saada kappaleeseen hyvin osuvat ja sointuvat sanoitukset, eikä toimivien tarinoiden merkitystä väheksytä. Varsinkin Eemelistä sanoitusten tärkeys huokuu ja mies kertoo sanoitusprosessista innoissaan.
Ensimmäisen demonsa Dweyrs teki Eemelin mukaan ilman isompaan itseluottamusta omaan toimintaansa. Biisit laitettiin nettiin kavereiden kuunneltavaksi ja yllättäen Psychedelica Recordsin Meistamo otti ukkoihin yhteyttä ja halusi julkaista biisit seiskatuumaisena – sellaisenaan.
Hyvä vastaanotto tuli koko porukalle isona yllätyksenä ja seiskan julkaisun jälkeen keikkaa alkoi ilmestyä ympäri Suomea. Punk-piirit ottivat bändin hyvin vastaan ja Eemeli haluaakin antaa osan kiitoksesta juuri tuolle porukalle, joka vuoden jokaisena viikonloppuna järjestää kekkereitä ympäri Suomen piittaamatta juurikaan rahasta, vaan pääpainona on hyvä meininki ja ystävien näkeminen.
Seuraavana tavoitteena bändillä on kakkosalbumin teko. Sitä odotellaan ainakin Zinen toimituksessa vesi kielellä.
Kiitos.
Myspace.com/thedwyersmusic/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)