Ruotiksen eka demo oli paras!

Vaikka Rokkizinen aktiivinen arvostelutoiminta onkin viime vuoden puolella loppunut, tipahtelee meidän vanhoihin postiosoitteisiin aina silloin tällöin edelleen levyjä arvosteluun. Levy-yhtiöt ei luonnollisesti päivittele promorekisterejään ihan hirveän usein. Olen yrittänyt kuunnella näitä edelleen edes läpi, jotten lafkojen postimaksut mene aivan hukkaan.

Tällä viikolla kuoresta paljastui oululaisen Ruotomielen ensi kuussa julkaistava neloslätty ”Neonvarjot”. Heti alkuun on sanottava, että kyseessä on erittäin hieno albumi, jos perinnetietoinen rock’n’roll maistuu myös tällä kotimaisella laulukielellä. Mutta-lause karkoittanee osan ihmisistä, mutta suosittelen antamaan mahdollisuuden: lyyrinen anti on varsin rikasta, vaikka toki välillä tulee kielikuvista vähän yö-yhtye fiilis. Hienojen sanoitusten ohella bändi onnistuu rippaamaan saman albumin sisällä tyylitietoisesti Brucea, Neil Youngia ja ZZ-Toppia. Edellä mainittujen orkestereiden yhdistelmä ei voi olla paska. Jos siis tuo tarinankerronta ja perinteinen rock’n’roll maistuu.

Kirjoituksen pointti ei suinkaan ole pelkästään suitsuttaa Ruotomieltä. Oma ensikosketukseni Ruotikseen on jossain vuoden 2000 paikkeilla. Bändi oli juuri tehnyt ekan julkaisunsa. CD-single löytyy edelleen hyllystä ja varsinkin sen kakkosraita Rietas Tihkuva Laulu on edelleen soitossa silloin tällöin. Vuosien varrella bändin seuraaminen unohtui aikalailla täysin. Ekan pitkäsoiton sinkkuja muistan vielä hämärästi kuulleeni. Tuolla kokopitkällä orkesterin suunta oli ekaan demoon verrattuna hieman taiteellisempi ja moista muutosta en toki silloin suostunut hyväksymään.

Ah, ekan demon suitsutus: siinä vasta universaali ilmiö. Mihin se perustuu? Kenties yksilön haluun korostaa omaa nerouttaan, koska osasi hankkia bändiltä ”sen ensimmäisen julkaisun”? Joillekin on myös todistettavasti erittäin vaikeaa hyväksyä, kun ”heidän löytämänsä” orkesteri saa laajempaa suosiota. Kyseessä ei enää ole vaihtoehtoinen orkesteri ja eihän mikään suosittu musiikki voi olla laadultaan hyvää, eihän? Vai onko toden totta voinut käydä niin, että bändi on kehittyessään unohtanut laulujen kirjoittamisen tärkeyden ja keskittynyt kaikkeen epäolennaiseen? Voi olla. Ihmisen kehittyessä tämä haluaa esitellä uusia taitojaan myös muille. Varmaan siksi moni bändi tekee urallaan sen ”progelevyn”, kunnes taas seuraavalla tajuaa, että kaikkein tärkein asia musiikissa on ne sävellykset. Kaikki muu on lopulta aika turhaa.

En tiedä miten yllä kirjoitettu liittyy Ruotikseen, koska en ole seurannut orkesterin uraa sittemmin. Olen kuitenkin sen verran kasvanut tässä vuosien varrella, että uskallan sanoa uuden levyn olen aivan erinomainen tekele. Huomattavasti parempi kuin tuo jo mainittu eka julkaisu. Otsikko oli siis provosointia.

Sinänsä on erikoista, etten ole vuosien 2004-2010 aikana saanut Ruotiksen aiempia lättyjä omalle pöydälleni edes vahingossa. Rokkizinen pyörityksessä yksi hienoimmista asioista oli kuitenkin tuo bändien uran kehityksen seuraaminen. Muistan nähneeni useammalta bändiltä sen ekan demon ja myöhemmin levy-yhtiön kanssa julkaistun ekan levyn. Kova duuni ja bändin innokas promoaminen tehosi joskus – joskus se kääntyi itseään vastaan. Pari kertaa meillä kävi ihan ovella asti bändi tuomassa demonsa. Siis kotiovella. Eihän meillä mitään toimistoa ole koskaan ollut. Valitettavasti tämä (yli-) innokkuus sisälsi usein sivuoireena vähän turhan naiivin ajatusmaailman ja heikkolaatuisen demon. Olihan siellä myös niitä tapauksia, jotka lähettivät vuosittain uuden demon ilman varsinaista kehitystä. Joillekin musiikki jää harrastukseksi ja mikäs siinä – saapahan purkaa omia tuntemuksiin johonkin muuhun kun kaverin nenään.

Ai onko allekirjoittaneella ikävä kirjoitushommiin? On. Aikaa ei vaan tällä hetkellä ole. Päiväduuni, 2 bändiä (Versus, Inkkarit), äänittäjän hommia, musabisnes-kurssin vetoa entisellä koululla ja pallon perässä juoksua parissa joukkueessa eivät jättäneet syksylle hirveän montaa vapaata viikkotuntia.

Pekka on Lissabonissa. Kirjoittelee sieltä tuonne omaan blogiinsa, jota kannattaa seurata, jos zinessäkin käsitellyt genret kiinnostavat.¨

Minä pyrin tiivistämään tahtia näillä sivuilla. Käsiteltäviä teemoja olisi läjäpäittäin. Hyvät viikonloput.

Zinen "konkurssipesän" purkua

Zinen kuolinjulistus on synnyttänyt jonkin verran keskustelua, hämmennystä ja kysymyksiä. Myös julistamaani verkkolehtien kuolemaa on kritisoitu esimerkiksi tässä blogissa varsin asialliseen tapaan.

Oma näkemykseni verkkolehtien heikentyneestä tarpeesta ja asemasta kumpuaa tilastoihin ja lukijakäytöksen muutokseen, jota oli varsin helppo seurata Rokkizine-lehteä tehdessä. Verkkolehtien kultavuodet olivat mielestä joskus 2005-2007, jolloin päivittäisiä kävijöitä riitti ja kilpailu ei vielä ollut nykyisellä tasolla. Kilpailulla en viittaa pelkästään muihin nettilehtiin, vaan koko verkon tietovirtaan, joka on kehittynyt viimeisen kahden vuoden aikana huimasti.

Enkä missään nimessä sano, etteikö "perushaastatteluille" ole jossain kohtaa tilausta. Kuten jo omassa tekstissäni mainitsin, Rokkizinen parhaat onnistumiset on olleet nimenomaan haastatteluja, kun ne on tehty sellasista artisteista, ketkä eivät muuten pääse esiin tietovirrassa. Näitä aiomme tehdä tänne sivuille myös jatkossa. Ei tämä ”blogi-formaatti” poissulje mitään.

Rokkizinen touhu vaan meni kokoajan entistä enemmän siihen, että kun ison (indie tai major) lafkan maailmaa kiertävä bändi saapui Suomeen, me oltiin siellä haastattelemassa. Samassa haastisjonossa oli Sue, Rumba, Lammaszine ja jokumuuzine. Haastikset sisälsi about samat kysymykset ja vastaukset. Tai vastaavasti joltain meidän kanssa paljon tekemisissä olleelta lafkalta tuli uusi julkaisu ja me tehtiin siitä haastis - samaan aikaan samasta bändistä oli 10 muussakin forumissa jotain juttua. Näiden juttujen lukijamäärät tippuivat kuukausittain. Myös internetissä kysynnän ja tarjonnan laki toimii ihan normaalisti. Jos yhdestä bändistä on 1 haastattelu - sille on kysyntää. Jos artistista on 10 haastattelua, 2 skabaa ja 16 levyarviota – lukijat pirstailoituvat ja hakevat mieluummin tiedon tiivistetysti vaikkapa artistin omasta Facebook-feedistä.

Verkkolehti formaattina ei ole tuhoon tuomittu, mutta sitä on pakko kehittää johonkin suuntaan. Tekijöille on löydyttävä joku vastine niistä viikottain uhrattavista useista tunneista, jota lehden pyörittäminen vaatii. Viime vuosina työtaakka on lisääntynyt ja vastikkeet vähentyneet. Kehitys on ongelmallinen.

Uutisia piti lisätä kokoajan, jotta sivusto vaikutta eläväiseltä. Levyjä tuli meidän toimistolla arvioitavaksi sata viikossa ja sähköposti oli kokoajan tukossa pyynnöistä tehdä tämä tai tuo juttu. Jos sen urakan joku pystyy puhtaalla omatunnolla ja yöuniaan menettämättä tekemään, niin mikäs siinä. Itselleni ainakin tuotti vaikeuksia jättää johonkin sähköpostiin vastaamatta. Varsinkin kun sen oli suoraan kohdistettu minulle ja pyydetti minun nimelläni kommenttia vaikkapa 2 kuukautta sitten meille saapuneesta levystä. Kahden kuukauden jälkeen tuo levy oli peittynyt levyvuoren uumeniin, enkä enää muistanut mistä oli kyse.

Enkä myöskään halua enää kertaakaan heittää levyjä roskiin. Nimenomaan levyjä – läjäkaupalla. Artisti on ensin käyttänyt viimeiset rahansa levyjen painamiseen ja pistänyt yhden kappaleen hyväntahtoisesti meille postiin. Levytulvan takia meillä ei usein riittänyt resurssit minkäännäköiseen kiitokseen tästä. Kylmää. Musiikki alkaa tuntua työtaakalta. Sitä ei varmasti kukaan halua?

Haettiin myös useaan otteeseen uusia kirjoittajia Zineen, jotta oltaisiin saatu työtaakkaa jaettua useammalle henkilölle. Muutama tyyppi kävi tekemässä pari juttua, mutta totesivat, että haluavat käyttää aikansa johonkin muuten kuin tietokoneella tekstejä naputellen. He eivät saaneet panoksestaan riittävää vastinetta. Vielä 2005 vuonna vastineeksi riitti hyvin sen arvostellun levyn saaminen omaan hyllyyn. Nykyään niitä ei enää edes haluta hyllyyn, vaan musiikkia kuunnellaan mieluummin digitaalisena - ilmaiseksi.

Veikkaanpa, että samanlaisten ongelmien kanssa painivat mainiota punkbands.com nettisivua jo 11 vuotta ylläpitäneet tahot, kun laittoivat domainin ja verkkosivut myyntiin alkuvuodesta.

Verkkolehti on kuollut – Rokkizinen toimintaformaatti muuttuu

Joku teistä vielä Rokkizineä seuraavista on ehkä saattanut huomata viimeisten kahden vuoden aikana kokoajan laskevan käyrän meidän julkaisemien juttujen määrässä. Rokkizine on huomannut samalla ajanjaksolla ison tiputuksen lukijoidemme aktiivisuudessa. Mitä tapahtui mennävuosien tiukoille väännöille levyarvosteluissa tai kovalle kritiikille, jossa muistutitte meitä vaikkapa festivaaliraporttien puutteellisuudesta? Voin vastata omaan kysymykseeni teidän puolestanne: evoluutio tapahtui.

Internetkäyttäjien tottumukset ovat muuttuneet voimakkaasti lisääntyvän tarjonnan sekä parempien ja laajemmin koko maailman kattavien nettiyhteyksien myötä kohti tilanne, jossa ihminen haluaa haravoida tietovirrasta vain ne asiat, jotka juuri häntä kiinnostavat. Enää ei jakseta avata tietokoneen käynnistyksen yhteydessä 10 eri internet-sivua, vaan pyritään keräämään kaikki toivottu tieto yhdelle sivustolle, kuten iGoogleen tai Facebookiin.

Vielä vuonna 2008 me onnistuimme usein olemaan ensimmäinen taho joka raportoi vaikkapa jonkin kiinnostavan ulkomaantähden keikasta Suomeen. Saimme siitä palautetta jopa keikkajärjestäjiltä, jotka halusivat saada itse tiedottaa järjestämistään keikoista. Nykyään tuo sama tieto leviää jo ennen verkkolehtiä asiasta kiinnostuneiden ihmisten tietovirtaan asiasta tiedottavien yksityishenkilöiden kautta. Yhden ihmisen facebook-status leviää äkkiä artistin facebook-profiiliin ja sieltä kaikkien tietoon. Tämä sama pätee kaikkiin muihinkin musiikkiuutisiin. Niiden päätyessä lehteen, ne eivät usein enää ole uutisia – enemmänkin vahvistuksia.

Olemme myös onnistuneet julkaisemaan lähes 7-vuotisen historiamme aikana useita artikkeleita, jotka ovat keränneet useita kymmeniä tuhansia silmäpareja. Olimme ja olemme näköjään edelleen oikeastaan ainoa lehti, joka on haastatellut vuonna 2007 kovassa nosteella ollutta Julma Henriä. Tuo juttu keräsi useita kymmeniä tuhansia lukijoita. Tänä vuonna tehty juttu The Dwyerssista on ainoita laatuaan, vaikka bändi on kiistatta kovassa nosteessa. Valitettavasti tällaisten tarinoiden prosentuaalinen osuus vuosittaisista jutuista on hävittävän pieni. Useat haastattelut on tehty levy-yhtiöiden pyynnöstä, hyvin onnistuneen promokamppiksen johdosta tai artistin Suomen keikkaan liittyen – samoista syistä jutun ovat tehneet myös useat muut media verkossa ja paperilla. Siihenhän artistin tai keikan tiedottaja pyrkii - mahdollisimman laajaan peittoon verkossa.

Tuollaiset artikkelit peruskysymyksillä eivät oikeasti kiinnosta ketään. Ei edes niiden kirjoittajaa. Musiikkia, artisteja, haastatteluja ja niiden tekijöitä on vaan nykyään aivan liikaa. On todella vaikeaa saada ihminen pysymään yhdellä internet-sivulla edes 10 sekuntia. On myös vaikea saada musiikin parissa toimiva ihminen kuuntelemaan uutta artistia edes 10 sekuntia. Perseestä? Kyllä. Realismia? Kyllä.

Verkkolehti on tänä päivänä poikkeuksetta harrastustoimintaa. Digitaalisen mainoksen tulot ovat naurettavan pieniä verrattuna paperimainokseen, vaikka hyöty on useilla mittareille huomattavasti suurempi. Harrastustoiminta vaatii intoa - oli kyseessä sitten urheilu, musiikin tekeminen tai musiikkilehden toimitus. Oltiin nuoria poikia kun aloitettiin tämä homma. Pekka ei ollut edes täysi-ikäinen. Silloin oli hyvää aikaa näppäillä uutisia ja kuunnella uutta musiikkia päivittäin. Koitapa samaa päiväduunin ja muiden harrastusten lomassa.

Kuten tekstin sävystä on varmasti jo käynyt kaikille selväksi, Rokkizinen jatkaminen tässä muodossa ei tule kyseeseen, koska emme enää saa tästä mitään vastineeksi. Enkä viittaa nyt rahaan tai materiaaliseen hyötyyn, mikä tietysti näin 2000-luvulla tulee ihmisellä ensimmäisenä mieleen. Sillä ei ole koskaan ollut meille erityisen suurta merkitystä. Olemme pyrkineet aina nollatulokseen ja käyttäneet kaikki mahdolliset tulot lehden kehittämiseen tai musiikin rikastamiseen esimerkiksi keikkoja järjestämällä. On toki totta, että monille meistä verkkolehtien toimittajista iso palkinto tehdystä työstä olivat ne omaan hyllyyn päätyneet CD-levyt tai ilmaiseksi koetut keikat. Harmi vaan, että CD-levyt ovat kokeneet inflaation, levy-yhtiöt toimittavat entistä enemmän digitaalisia promoja ja hyviä, meidän genren keikkoja on Suomessa kymmenenkertainen määrä vuoteen 2005 verrattuna. Tuntuu jopa hieman painostavalta, että niihin kaikkiin olisi syytä ehtiä, kun vielä muutama vuosi takaperin jokaista keikkaa odotti kuin nousevaa aurinkoa.

Materia on silti vain toissijainen syy motivaation hiipumiseen. Väitän, että ainakin allekirjoittaneelle ja Pekalle, vielä tärkeämpää on ollut henkinen pääoma, jota kehittämällä tätä projektia puskettiin eteenpäin menneet vuodet. Aivan samalla tavalla, kun urheilija urheilee kehittääkseen itseään tai tehdäkseen maaleja, me halusimme oppia uusia asioita musiikista, tutustua ihmisiin ja tehdä maaleja eli hyviä juttuja niistä kiinnostuneille lukijoille.

Maaleja aiomme tehdä jatkossakin, mutta täysin omilla ehdoillamme. Standardihaastattelun tai mitäänsanomattoman bändin arvostelun sijaan tulevaisuudessa toimintamme perustuu enemmän blogi-tyyppiseen ulosantiin, jossa jaamme omia näkemyksiämme musiikkibisneksen tuoreista ilmiöistä – olivat ne sitten bändejä, levyjä, uusia tuoteformaatteja, ihmisiä tai käytösmalleja. Rokkizine ei kuole, mutta toimintaformaatti muuttuu.

Internetin kehitystä ei voida tai haluta pysäyttää. Mieluummin hyppäämme kelkkaan ja etenemme sen nykyvaatimusten mukaisesti.

Uusiin haasteisiin hyökäten,
Rokkizinen ex-pojat, Ailamo & Pessi

Haastattelussa: The Dwyers

Kotimaiseen punk-eliittiin kovaa vauhtia kaahaava The Dwyers on ahkerasta keikkailustaan huolimatta monelle vielä varsin tuntematon porukka. Vaikka debyyttilevy Gas Station Masturbation sai mediassa varsin mainion vastaanoton, ei näistä turkulaisista ole vielä juurikaan tehty juttuja lehtien palstoille. Rokkizine päätti tarttua toimeen ja otti bändin piinapenkkiin Ilosaarirockin Töminä-klubilla esitetyn keikan jälkeen.

Ainoa asia, joka tuntuu olevan kaikilla tiedossa The Dwyerssista, on sen jonkin asteinen yhteys jo pidemmän aikaa suosiota punk-piireissä nauttineeseen The Heartburns -yhtyeeseen. Myös kotikaupunki Turku mainitaan useissa arvosteluissa, mutta siinäpä se.

Totuus on siis yksiselitteisesti se, että The Dwyersia vuonna 2007 perustamassa olleet Anttoni, Järppä ja Doni soittivat aikaisemmin The Heartburnssissä. Itse asiassa tuolla kokoonpanolla The Heartburns äänitti debyytti- ja nimikkoalbuminsa joskus vuonna 2005. Levy julkaistiin vuonna 2006 Fullhouse Recordsin johdosta ja tässä vaiheessa Heartburnsin nokkamies Teemu oli jo ehtinyt vaihtaa kaupunkia Turusta Helsinkiin ja samalla bändin ympärillään. The Heartburns jatkoi toimintaansa uudella kokoonpanolla Helsingissä ja sen entiset soittajat, siis nykyiset The Dwyerssit, jäivät kotikaupunkiinsa toimettomiksi.

Sen jälkeen Anttoni tapasi Eemelin yhteisen työpaikan röökihuoneessa ja pyysi soittohommiin mukaan. Ennen The Dwyerssin perustamista, Anttoni, Eemeli ja Järppä soittivat mm. Hellhound Frenzyssä, jonka joku saattaa muistaa juuri vuosilta 2005-2007. Sittemmin tuossa Turku-Heartburnssissä kitaraa soitellut Doni pyysi vanhat soittokaverinsa treenikämpälle soittelemaan porukan vanhoja punk-suosikkeja kuten Descendentsiä ja siitä se The Dwyerssin tarina sitten oikeastaan vasta alkaakin.

Vaikka aihe on The Dwyerssin näkökulmasta jo varsin turhauttava, tuo yhteinen historia The Heartburnssin kanssa kuuluu jossain määrin luonnollisesti edelleen The Dwyersin nykymusiikissa. Eemeli kertoo hyvän vertailuesimerkin New Yorkista, jossa vaikkapa Velvet Underground, Loui Reed, David Bowie ja Iggy Pop kaikki liittyivät toistensa uraan ja soundiin jollain tapaa. He kuuntelivat samankaltaista musiikkia ja imivät samoja vaikutteita. Ei siis ole mikään yllätys, että Dwyerssiä varsin usein halutaan verrata Heartburnssiin. Toisaalta Dwyersin näkyvin ja kuuluvin kasvo, Eemeli, ei ole koskaan soittanut tai ollut missään yhteyksissä Heartburnssiin.

Haastattelutilanteesta entistä herkullisemman teki se seikka, että tällä Töminan keikalla ulkomailla ollutta Dwyers-kitaristi Mirkoa paikkasi juuri muun muassa The Heartburnssistä tuttu Lasse, joka oli myös haastattelutilanteessa mukana. Lasse löytääkin oman bändinsä ja Dweyrssin kappeleista selkeistä eroavaisuuksia kuten laulun käyttö: ”Dwyersin kappaleet perustuvat aina kahden lead-laulajan käyttöön, joka tuo niihin aina omanlaisensa sovituksen ja rakenteen. Tietysti asenne ja soundit ovat samankaltaisen historian vuoksi vastaavia.”

Siinä se nyt on. The Dwyersin suhde The Heartburnssiin melko yksiselitteisesti. Eiköhän jätetä kysymykset tästä aiheesta jatkossa esittämättä?

RÖÖKIKOPISTA ROKKIHOMMIIN

Sitten asiaan. The Dwyers nimi on peräisin sieltä samasta röökihuoneesta, jossa Eemeli ja Anttoni tapasivat. Dwyer-teksti löytyi siis työpaikalta ja punk-hengessä perään lisättiin vain s-liite ja nimi oli kunnossa. Genre valikoitui bändille varsin luonnollisesti.. Vaikka Eemelin soittohistoriasta löytyy myös progea ja bluesia, toimivat hänen mukaansa Anttoni ja Järppä pitkän linjan punk-miehinä hyvinä suodattimina, jos Eemeli on joskus yrittänyt tuoda treeneihin jotain liian monimutkaista. Viidestätuhannesta ideasta valitaan ainoastaan parhaat käyttöön yhteisvoimin. Bändi ei oikeastaan koskaan ole luokitellut itseään mihinkään selkeään lokeroon, vaikka kuulijat ja media sen toki ovatkin tehneet. Ajatuksena oli vaan soittaa nopeita ja rehellisiä biisejä, joissa on munaa. Ei biisien tekeminen ole mitään rakettitiedettä, vaikka siihenkin bändin alkuperäisellä kokoonpanolla olisi ollut jotain lahjoja – alkuperäinen kitaristi Doni nimittäin jätti bändin pari vuotta sitten ja lähti ulkomaille ainakin tarinan mukaan ”jonkin sortin raketinrakennus projektiin”. Tilalle napattiin mm. Kakkahätä-77:stä tuttu Mirko, joka täytti paikan vaatimukset: osasi soittaa kitaraa ja laulaa.

Vaikka bändi näyttäytyy lavalla nelimiehisenä, voidaan yhtyeestä oikeastaan puhua viisikkona, sillä kappaleiden lyriikoiden luomisprosessissa isona apuna Eemelille on bändin toiminnassa muutenkin vahvasti mukana oleva Aksu. Nykypäivänä harvalla yhtyeellä tällaista erillistä tekstinkirjoittaja-apua tapaakaan. Teksteissä ei haluta olla mitenkään poliittisia tai muutenkaan liian syvällisiä. Niihin käytetään paljon aikaa ja voimia, mutta päällimmäisenä tarkoituksena on saada kappaleeseen hyvin osuvat ja sointuvat sanoitukset, eikä toimivien tarinoiden merkitystä väheksytä. Varsinkin Eemelistä sanoitusten tärkeys huokuu ja mies kertoo sanoitusprosessista innoissaan.

Ensimmäisen demonsa Dweyrs teki Eemelin mukaan ilman isompaan itseluottamusta omaan toimintaansa. Biisit laitettiin nettiin kavereiden kuunneltavaksi ja yllättäen Psychedelica Recordsin Meistamo otti ukkoihin yhteyttä ja halusi julkaista biisit seiskatuumaisena – sellaisenaan.

Hyvä vastaanotto tuli koko porukalle isona yllätyksenä ja seiskan julkaisun jälkeen keikkaa alkoi ilmestyä ympäri Suomea. Punk-piirit ottivat bändin hyvin vastaan ja Eemeli haluaakin antaa osan kiitoksesta juuri tuolle porukalle, joka vuoden jokaisena viikonloppuna järjestää kekkereitä ympäri Suomen piittaamatta juurikaan rahasta, vaan pääpainona on hyvä meininki ja ystävien näkeminen.

Seuraavana tavoitteena bändillä on kakkosalbumin teko. Sitä odotellaan ainakin Zinen toimituksessa vesi kielellä.

Kiitos.

Myspace.com/thedwyersmusic/

The Baseballs - nerokasta paskaa!

The Baseballs on kirjaimellisesti nerokasta paskaa! Syksyn mittaan tuon saksalaisartistin nimi on osunut silmiini hehkutuksen merkeissä niin useissa eri yhteisöpalveluissa (xxx joined the group The Baseballs) kuin sittemmin myös valtakunnallisessa televisiossa mainoksen muodossa. Tämä se on sitä koko kansan musiikkia! Ja nyt tarkoitan todella kirjaimellisesti KOKO KANSAN: siinä missä vaikkapa "koko kansan" Lauri Tähkää voivat kuunnella vain tietynlaiset ihmiset, on The Baseballs hyväksytty niin juppien, hippien kuin punkkareidenkin keskuudessa.

Miksi? Koska bändi tekee, ainakin paperilla, niin perinnetietoista, ajatonta ja katu-uskottavaa musiikkia - siis rockabillyä! Tästä mustavalkofilmien ja rasvatötteröiden ilotulituksesta sokaistuneet eivät ole huomanneet, että itse musiikkihan edelleen sitä samaa skeneurpojen dissaamaan "paskaa", jota ei alkuperäisesittäjän (Rihanna, Pussycat Dolls) esittämänä kukaan kehtaa myöntää kuuntelevansa. Siispä kysynkin, muuttuuko sävellys, jos sen pukee uusiin vaatteisiin? Tai miksei vielä suurempia linjoja vedellen: muuttuuko ihminen sisältä, jos ulkokuoren päivittään kokonaan?

The Baseballs antaa kaikille tasapuolisen mahdollisuuden kuunnella koko kansan hittibiisejä. Nerokasta! Itsekin myönnän pitäneeni tuosta Rihanna-versioinnista heti keväällä, kun sen ensimmäistä kertaa näin, mutta en silti uskonut bändistä leivottavan näin isoa juttua. Nykymusiikkimaailmassa tällaiset kierrätysbändit vaan taitavat olla niitä helpoimpia läpilyötäviä, kun kappaleet ovat jo entuudestaan tuttuja: senkun myydään samat biisit uudella sovituksella ja vieläpä uudelle asiakasryhmälle. Kuinka pitkää elinkaarta voimme odottaa tällaiselle tuotteelle? Kyseessähän on tavallaan aikuisten ihmisten mukamas katu-uskottava versio Smurffilevystä.

Jos oma suosikkiyhtyeesi versioisi Pussycat Dollsseja, olisitko innoissasi vai pettynyt?

Niko Ailamo has not joined the group The Baseballs.

Haastattelussa: Julma Henri & Syrjäytyneet

SIVUUN LAKAISTUJEN ÄÄNITORVI

Viime vuoden aikana huomasin, että itseni lisäksi muillekin punkin ja hardcoren suurkuluttajille upposi Julma-Henri & Syrjäytyneet –tuotos Al-Qaida Finland. Aina silloin tällöin löytyy levyjä, jotka jollain yhtäläisyydellä herättävät kiinnostusta myös oman alakulttuurinsa ulkopuolella. Yhteiskuntakriittisesti latautunut räppi kuuluu tähän kastiin. Harvinaisesti loppuunmyyty ja tupaten täysi Turun TVO osoitti helmikuisena perjantaina, että muutkin ovat heränneet. Koska hahmosta nimeltä Julma-Henri ei löytynyt juuri mitään infoa netistä, Rokkizine päätti ottaa selvää tapauksesta.

Saavun hilpeän provokatiivisesti nimetyn Support Al-Qaida Finland –kiertueen Turun keikan soundcheckiin alkuillasta. Pari tuntia myöhemmin, bändien säädettyä soittimensa kohdilleen huomaan, että haastattelun sovitusta alkamisajankohdasta on kulunut jo pari tuntia. Räppäriä ei näy missään eikä artistin puhelinnumerosta ole tietoa, joten tartun hihasta Perfect Chaos –bändin laulaja Akia. Henri tavoitetaan langan päästä. Saan kutsun saapua hotellille tekemään haastattelua. Ison maailman meininkiä.

Paikallisen hotellin viidennen kerroksen käytävältä löytyy retkue muusikoiden näköistä väkeä. Leppoisasti pulpahtelevaa Oulun murretta on varsin miellyttävä kuunnella karmivan varsinaissuomalaisen ääntämisen kehdossa. Keskeltä porukkaa ilmestyy henkilö, joka kätellessään esittelee itsensä Henriksi ja valittelee kovasti, että unohti haastattelun täysin. Siirrymme hotellihuoneen pöydän ääreen. Rauhallinen, matalalla äänellä puhuva ja tuskin lainkaan kiroileva henkilö ei vastaa sitä käsitystä, joka voi muodostua pelkästään albumin kuuntelun perusteella.
- En oo syöny tänään mitään, Henri sanoo ja selittää sillä hieman uupuneen tuntuista olemustaan. Hän ojentaa kaikille huoneessa oleville pullot olutta, vaikka vain muutamalle juoma maistuu.

Jostain ilmestyy pöydälle Al-Qaida Finland –levy. Henri kääntelee koteloa käsissään.
- Mulla ei muuten oo tätä itselläni. Joku pölli senkin. Pitäis varmaan ladata netistä. Onko joku semmonen ku “torrentti” olemassa, josta sen sais, hän kyselee.

Albumin kansilehtistä selaamalla löytää häivytettyjä kuvia Kelan papereista ja sairaustiedoista, joissa on mainintoja psykiatrisista hoidoista ja masennustilasta. Paperit ovat räppärin henkilökohtaisia dokumentteja.
- Niitä piti vähän muokata, ettei ihan kaikkea näy, Henri sanoo. Hän ei halua paljastaa taustoistaan sen enempää.
- Eiköhän musiikin tehtävä ole kertoa loput.

SYNKISTELYSTÄ SALASEUROIHIN

Al-Qaida Finland käsittelee pääasiassa synkkiä asioita. Mielenterveys, päihteet ja syrjäytyminen ovat aika rankkaa kuultavaa, kun oireilu ilmaistaan näinkin suoraviivaisesti.
- On siellä tsemppaustakin joukossa, Aki heittää sivusta ja mainitsee Ylös-kappaleen kertosäkeen.

Albumin olotiloihin samaistuvia tuntuu löytyvän tästä maasta runsaasti.
- Saan puheluita sekaisin olevilta tyypeiltä, Henri kertoo ja kuvailee tilannetta, jossa soittaja aloittaa sanoin “mä tapan sut” ja jatkaa: “auta mua”.
- En halua olla mikään profeetta, jolta ihmiset kysyy neuvoja.

Kappaleiden tekstit kertovat omista kokemuksista. Sen lisäksi joistakin kohdista ja varsinkin viimeisestä raidasta tulee mieleen luonnonmukaisen elämäntavan kirjailija Daniel Quinnin teos Ismael. Toinen kotimainen riimittelijä, Asa, on viitannut teksteissään useasti tähän kirjaan. Onko mielleyhtymä sattumaa? Mitkä lähteet tai tahot ovat vaikuttaneet albumin sisältöön?
- Ai niinku “matkalla rotkoon”, Aki kysyy ja viittaa kiekon kakkoskappaleeseen.
- Voihan sitä tietty ajatella kaiken tieteenä, Henri sanoo osoittaen Ismaelin tarinaan ja jää miettimään. Seuraa pohdintaa siitä, noudattaako elämä jotain tiettyä kaavaa vai onko olemassa jokin suurempi taho, joka vaikuttaa asioihin. Jumaluuden olemassaoloa verrataan siihen, vaikuttaako meistä keneenkään, jos viereisessä huoneessa on valot päällä tai vaihtoehtoisesti täysi pimeys. Ja tarvitseeko sitä edes tietää.
- Taannoisella keikalla olin niin looseissa, että näin kaiken jotenkin matemaattisena, Henri kertoo ja kuvailee näkökenttäänsä ilmestyneitä verkkoja ja kuvioita.

Keskustelu poukkoilee. Henri selittää mm. Suomen päättäjien vapaamuurariudesta ja luettelee globaaleja esimerkkejä sotimiseen liittyvistä, salaliittoihin viittaavista ratkaisuista. Hän mainitsee tuttaviensa tekevän dokumenttia Illuminatista. Totuuksien salassa pitäminen sujuu myös Henriltä. Henkilöllisyytensä ja kasvojensa piilottelusta tarkka esiintyjä muistelee, miten he lavastivat kavereidensa kanssa Jupe-nimisen henkilön Julma-Henriksi, jotta Helsingin Sanomat julkaisisi väärän henkilön kuvan. Suunnitelma ilmeisesti kariutui viime hetkellä Jupen paljastuttua ei-Henriksi. Hetkittäin joudun itsekin pohtimaan kenen kanssa oikeasti keskustelen ja onko kyseessä uusi vedätys.

CROSSOVER-KIERTUEELLA

Kiertue on lähtenyt mukavasti käyntiin. Henrillä on mukana lavalla dj-pöydän sijasta bändi, joka tekee oikeutta taustojen elävöittämiselle ja keikkameiningin luomiselle. Suomessa naitetaan festareita lukuun ottamatta melko harvoin hip-hoppia ja metallia, mutta tämä karavaani ei kaihda rajattomuutta. Rytmisesti kuulijan haastava Perfect Chaos on Henrin lailla kotoisin Oulusta. Bändin laulaja Akin yhteys räppiin on myös vahva, sillä hän harrastaa itsekin kyseistä touhua. D-mon-nimellä esiintyvä mies avaa myös Al-Qaida Finland –levyn “kaikki mikä oli sun on nyt mun” –mantralla.

Kahdeksassa tunnissa Oulusta Turkuun ajanut Perfect Chaos esittelee tällä kiertueella toista albumiaan. Hyvän vastaanoton saanut The Eightbound Five on selkeä askel eteenpäin aiemmasta tuotannosta.
- Mun mielestä on ihan turha tehdä samaa levyä kahteen kertaan. Meidän tarkoitus on uudistua joka julkaisun myötä, heittää väliin bändin kitaristi Terho, joka vastaa yhtyeen sävellyksistä.

Keikkailu metalliskenen ulkopuolella jännittää hieman, mutta nähdään positiivisena asiana.{nl}- Tällainen crossover-keikka voi parhaimmillaan tuoda uutta kuulijaa kumpaankin genreen, Aki sanoo.

TULEVAISUUS PORONKASVATTAJANA

- Musiikinteon pystyi aloittamaan oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun oli nähnyt kotimaisen musabisneksen absurdiuden, mm. Asan ja Steen1:n kanssa kierrellyt Julma-Henri kertoo.
- Joku Emma-gaalakin oli kuin olisi itse elänyt jossain Seiskan sivuilla. Joka puolella oli julkkiksia ja kaikki olivat samalla lailla kännissä kuin missä tahansa kotibileissä. Räppäri kuvailee kyseistä tilaisuutta, jossa mm. eräs kotimainen tuottaja oli kiivennyt pöydän päälle ääntelemään päihtyneenä ja poptähtiohjelmaformaatin kautta pinnalle noussut laulajatar heilui genitaalialue paljaana saniteettitiloissa.

Julma-Henri & Syrjäytyneet –tapauksen jatkosta ei ole varmuutta. Yhtään uutta biisiä ei kuulemma ole vielä valmiina. Henrillä on myös vaihtoehtoinen näkemys tulevaisuudestaan:
- Ryhdyn poronkasvattajaksi. Ivalon tuntumassa on Muttusjärvi, jonka äärelle perustan farmin. Sinne!

Ajatus saa tukea Akilta ja hersyvät naurut. Mietimme, mahtaako EU enää myöntää minkäänlaista tukea kyseiseen touhuun, vai olisiko yrittäjä pakotettu lyömään lapun luukulle välittömästi. Haastattelun päätteeksi kysyn muita tulevaisuudentoiveita ja mahdollista vapaata sanaa, johon Henri vastaa lähettämällä klassiset terveiset tulonsiirroista vastaaville tahoille:
- Sossusta ois kiva saada enemmän massia.

Haastattelun kirjoitti: Taneli Saari